Punamullan kädet, mutta ääni on valtiovarainministerin
Tervetuloa lukemaan Raamit ja kehykset -blogin kautta aikojen ensimmäistä kirjoitusta. Blogin avauskirjoitus käsittelee talouspoliittisesti ajankohtaista aihetta, Suomen Keskustaa.
Viime viikonloppuna uutisoitiin keskustan puheenjohtajan ja valtiovarainministeri Annika Saarikon puheesta Rovaniemellä. Saarikko julisti omilleen, ettei keskusta hyväksy keimailua "talousryhdin" hylkäämisen kanssa, eli menokehysten ylittämistä. Sakari Sirkkasen juontamassa Poliklinikka-ohjelmassa kävi tosin myöhemmin ilmi, että muille puolueille on epäselvää onko Saarikko hylkäämässä jo aikaisemmin sovitut kehysten ylitykset vai vaatiiko hän pysymään jo sovittujen ylitysten sisällä. Oli kyse sitten ylityksistä tai ylitysten ylityksistä, symbolinen viesti lienee selvä. Saarikko halusi jälleen profiloitua talouskurin puolustajana ja hallituksen oikeistosiiven edustajana punavihreitä vastaan.
Epäilemättä keskusta toki on RKP:n ohella hallituksen oikeistolaitaa. Poliittisessa muistissa kuitenkin on, että puolueeseen on mahtunut myös talousvasemmistolaisia kannanottoja, jopa myöhemmin talouskuria ajaneiden henkilöiden toimesta.
Vielä ennen edellisiä eduskuntavaaleja suurin osa keskustan kenttäväestä näkikin Sipilän hallituksen olleen liian kokoomuslainen. Samalla SDP:tä pidettiin keskustan parissa kokoomusta parempana vaihtoehtona nimenomaan talouspoliittisen linjan vuoksi. Lisäksi puheenjohtajaksi äänestettiin Katri Kulmuni, joka edusti nimenomaan vasemmistolaista linjaa suhteessa vastaehdokkaisiinsa.
Vasemmistolaisuus kuitenkin karisi valtiovarainministerin roolin myötä. Kun syksyllä 2018 Kulmuni kritisoi VM:n suurta roolia leikkauspolitiikassa, niin keväällä 2020 Katri Kulmuni olikin itse vaatimassa leikkauspolitiikkaa valtiovarainministerin roolissa. Samanlaisen talouspoliittisen käännöksen näyttää tehneen myös Annika Saarikko. Kun eduskuntavaalien vaalikoneessa Saarikko suhtautui varsin kriittisesti leikkauksiin, on valtiovarainministerinä vaatimukset talouskurista olleet toistuvia. Saarikko on vaatinut jopa epärealistista 60%:n velkasääntöön palaamista EMU-alueella. Samalla suhtautuminen veronkorotuksiin on ollut varsin kielteistä.
Huomionarvoista on se, että niin Saarikko kuin Kulmuni ovat molemmat perustelleet talouskurivaatimuksia omalla roolillaan valtiovarainministerinä. Demokratian kannalta on ongelmallista, jos valtiovarainministerille nähdään mahdollisena vain tietynlainen talouspoliittinen ajattelu. Tilannetta voi verrata siihen, että vihreä maa- ja metsätalousministeri puolustaisi turkistarhausta.
Ehkä hallituksen suurin sisäinen virhe onkin ollut salkkujako. Keskustalaisten orastava talouskurikriittisyys on kääntynyt valtiovarainministeriössä velkakellon tuijotteluksi. Jälkikäteen voidaan leikitellä ajatuksella, jossa valtiovarainministerin salkku olisikin annettu jollekin toiselle puolueelle. Lopputulos olisi tuskin ollut samanlainen, RKP:tä lukuunottamatta. Olisi vaikea kuvitella samanlaisia talouskurivaatimuksia vihreältä tai varsinkaan vasemmistolaiselta valtiovarainministeriltä.
Salkku toki yleensä varataan hallituksen toisiksi suurimmalle puolueelle, mutta esimerkiksi Sipilän hallitus teki tässä poikkeuksen. Salkun sai perinteinen valtiovarainministeripuolue kokoomus. Tällä tempulla varmistettiin se, ettei Timo Soini joutunut Sipilän hallituksen leikkauspolitiikan ääneksi. Tällä hallituskaudella leikkaukset ovat kuitenkin vaihtuneet tulevaisuusinvestointeihin ja koronaelvytykseen. Nyt keskustalla on punamullan kädet, mutta ääni on valtiovarainministerin.