Taloustiedepuolueen onnistunut takinkääntö
Viime vuosikymmenien aikana yhtenä oikeiston onnistuneimmista diskursseista voidaan pitää oikeistolaisuuden yhdistämistä talousosaamiseen. Oikeistolainen talouspolitiikka on sydämetöntä ja kovaa, mutta lopulta ainoa todellinen keino selviytyä kylmässä maailmassa. Vasemmiston tehtäväksi jää omatuntona toimiminen muistuttamalla pehmeistä arvoista, kuten yhdenvertaisuudesta ja hyvinvoinnista. Diskurssin voi havaita erityisesti 90-luvulla talousoppinsa saaneiden taloustoimittajien pääkirjoituksissa ja kolumneissa, joissa vaaditaan julkisen talouden menokuria ja työntekijöiden sekä työttömien aseman heikentämistä välttämättömänä talouspoliittisena toimenpiteenä.
Todellisuus on tietysti toisenlainen. Esimerkiksi taloustieteilijät eivät suinkaan aina ole oikeistolaisia, vaan osa on jopa julkivasemmistolaisia. Vasemmistolaisuuden yhdistäminen talousosaamattomuuteen ei siis varsinaisesti anna erityisen sivistynyttä tai aiheeseen perehtynyttä kuvaa väitteen esittäjästä. Väsyneessä pilkassa on silti totta toinen puoli. Varsin usein julkisessa keskustelussa taloustieteilijät ja vasemmisto ovat eri puolilla pöytää. Tästä esimerkkinä on ekonomistien laaja konsensus tulevien vuosien leikkauspolitiikasta sekä ekonomistien kritiikki maksutonta koulutusta kohtaan. Samalla oikeisto on usein voinut luottaa erityisesti valtiovarainministeriön ekonomistien tukeen, kun keskustelunaiheena on ollut kestävyysvaje, kilpailun lisääminen ja työmarkkinauudistukset.
Raamit ja kehykset -blogissa on kuitenkin viime aikoina havaittu säröjä taloustieteilijöiden ja oikeiston suhteessa, joista esitän kaksi esimerkkiä. Ensimmäisenä esimerkkinä Iltalehden jouluhaastattelussa Petteri Orpo kertoi uskovansa talousteoriaan, jonka mukaan kevyemmästä verotuksesta saadaan enemmän rahaa valtion kassaan. Tähän professori Roope Uusitalo kommentoi lyhyesti, ettei sellaista tutkimusta ole.
Mielenkiintoista seurattavaa on ollut myös keskustelu maakuntaverosta. Maakuntavero on kerännyt kannatusta useiden taloustieteilijöiden toimesta erityisesti siksi, että sillä luotaisiin kannustin budjettikurille ja tehokkaalle rahojen käytölle. Budjettikurin ja menojen priorisoinnin puolesta saarnannut kokoomus on kuitenkin asettunut vastustamaan maakuntaveroa. Tätä ilmeisen nurinkurista suhtautumista on selitetty sillä, että maakuntaveron pelätään lisäävän verotaakkaa.
Näyttäisikin siltä, että kokoomuksen strategiana on jonkinlainen taloudellinen identiteettipolitiikka. Esillä on varsin harvoin tutkimustietoon tai asiantuntijoiden näkemyksille perustuvat kannanotot. Tilalla on vastustamaton retoriikka ahneesta verotuksesta, tulevien sukupolvien velkataakasta ja hallituksen tuhlailevaisuudesta. Kannatuslukujen näkökulmasta strategiaa ei voida pitää huonona. Epäonnistuneiden kulttuurisotaretkien jälkeen puolue on löytänyt talouspopulismista lokeronsa ja nauttii suosituimman puolueen tittelistä.